ENSIKERTALAISENA MESTARILUOKALLA

Teksti: Pauliina Ruokokoski

Olin innoissani kuullessani viime syksynä, että Espoo Art järjestäisi keväällä 2026 kylmävaha-öljymaalauksen Mestariluokan.
Olin aiemmin osallistunut opettaja Outi Häggin peruskurssille sekä kahdelle jatkokurssille, ja olin maalannut kylmävahatekniikalla jo kahden vuoden ajan.
Olin myös hakenut keväälle virkavapaata opetustyöstäni, sillä halusin kokeilla, millaista olisi työskennellä kolmen kuukauden ajan täysipäiväisesti taiteen parissa. Tuntui siltä, kuin kurssi olisi tehty minulle tilauksesta.

Mestariluokka koostui seitsemästä tiiviistä lähipäivästä sekä niiden välissä tapahtuvasta omatoimisesta työskentelystä, johon oli hyvä varata aikaa noin kahdeksan tuntia viikossa.
Kurssille haettiin hakemuksella, jossa tuli kertoa itsestään taiteilijana, omasta motivaatiostaan sekä sitoutumisestaan opiskeluun. Kurssista järjestettiin myös infotilaisuus, johon en itse päässyt osallistumaan, mutta kuulin myöhemmin, että kiinnostuneita oli runsaasti.
Hakemusmenettely yllätti minut aluksi, sillä tietääkseni yhdellekään muulle Espoo Artin kurssille ei ollut aiemmin haettu määrämuotoisella hakemuksella. Kurssin edetessä ymmärsin kuitenkin hyvin valintaprosessin merkityksen. Mestariluokka vaati sitoutumista, motivaatiota ja myös ison annoksen itsekuria.

Hakemukseni hyväksyttiin, ja tammikuussa yhdeksän innokasta opiskelijaa aloitti yhteisen matkamme. Ensimmäisillä lähipäivillä Outi luennoi oman ilmaisun löytämisestä, sitoutumisesta ja harjoittelun merkityksestä. Erityisesti yksi lause jäi mieleeni: ”Joka päivä on tehtävä jotain, edes pieni tekniikkaharjoitus.”
Lauseen syvemmän merkityksen ymmärsin vasta myöhemmin kevään aikana.

Aloitin omatoimisen työskentelyn tammikuussa hieman varovaisesti. Vaikka olin maalannut tekniikalla aiemminkin keskikokoisia töitä vanerille, tuntui turvalliselta aloittaa paperilta ja keskittyä työvälineiden sekä tekniikan tutkimiseen. Jostain syystä suuret pohjat tuntuivat pelottavilta. Tein päivittäin pieniä harjoituksia paperille, ja niitä kertyi lopulta usean luonnoskirjan verran.

Jokaista lähipäivää varten saimme tehtäviä, joista osa oli kirjallisia ja osa kuvallisia. Tehtävät rytmittivät omatoimista työskentelyä hyvin, sillä ne tuli palauttaa ennen seuraavaa lähipäivää. Töitä siis todella tehtiin myös kurssipäivien välillä.
Vaikka olin aiemmissa opinnoissani perehtynyt kuvanrakentamisen perusteisiin, kuten sommitteluun, värioppiin ja valööreihin, kurssimateriaalin esimerkit ja harjoitukset osoittautuivat erittäin hyödyllisiksi. Erityisesti oman värivaraston läpikäyminen, värien sekoittaminen ja itselleni sopivan rajatun väripaletin löytäminen veivät kokonaisen viikon kokopäiväistä työskentelyä. Työ kuitenkin kannatti. Opin väreistä enemmän kuin koskaan aikaisemmin.

Pidimme myös prosessipäiväkirjaa. Se tuntui ajoittain haastavalta, sillä tärkeät oivallukset syntyivät usein maalaamisen lomassa ja saattoivat kadota yhtä nopeasti kuin olivat tulleetkin. Ratkaisin ongelman pitämällä maalauspöydällä paperilappua, johon kirjasin ajatuksia heti niiden syntyessä. Myöhemmin siirsin ne päiväkirjaan. Prosessipäiväkirjan merkityksen ymmärsin kunnolla vasta kurssin loppuvaiheessa. Selatessani merkintöjä ennen oman maalaussarjani esittelyä yllätyin siitä, kuinka paljon olin kevään aikana saanut aikaan ja kuinka monia oivalluksia työskentelyn varrella oli syntynyt.

Jo ensimmäisen lähipäivän aikana huomasin, että Mestariluokan opiskelijaryhmä oli poikkeuksellisen hieno. Hitsaannuimme nopeasti yhteen, ja ryhmässä vallitsi lämmin, turvallinen ja kannustava ilmapiiri. Siellä uskalsi kokeilla, erehtyä ja kasvaa. Kilpailua tai töiden arvottamista ei ollut, vaan jokaisen omaa ilmaisua kunnioitettiin. Jokainen löysi vähitellen oman äänensä, jota muut kannustivat kehittämään edelleen.

Harjoittelimme myös vertaisarviointia, joka perustui oivallusten jakamiseen eikä kritiikkiin. Se oli arvokas tapa oppia katsomaan sekä omia että muiden teoksia uudesta näkökulmasta.
Osa lähipäivistä keskittyi keskusteluihin, teosten tarkasteluun ja teoriaan. Varsinainen maalaustyö tapahtui pääosin kotona. Tämä sopi minulle erinomaisesti, sillä olen hidas maalaaja ja tarvitsen työskentelyyn rauhallisen ympäristön. Samanaikainen keskustelu ja maalaaminen eivät ole minun tapani työskennellä.

Kevään aikana oli myös jaksoja, jolloin mikään ei tuntunut onnistuvan. Maalaukset eivät edenneet, ja mielessä pyörivät kysymykset: Mihin suuntaan jatkan tästä? Tuleeko tästä mitään? Pitäisikö aloittaa alusta? Miksi en osaa mitään? Yllättävintä oli huomata, että nämä jumitusjaksot osuivat lähes kaikilla opiskelijoilla samaan aikaan. Saimme toisiltamme vertaistukea, ja Outi kertoi vaiheen liittyvän luonnolliseen siirtymäkauteen omalla taiteilijanpolulla.

Taiteilijuus olikin yksi kurssin keskeisistä teemoista maalaamiseen liittyvien sisältöjen rinnalla. Koin ensimmäistä kertaa olevani mukana avoimessa ja rehellisessä keskustelussa aiheesta.
Itselleni paras lääke jumituksen selättämiseen oli tekeminen: pienet tekniikkaharjoitukset, nopeat luonnokset tai kävely metsässä. Kurssimonisteesta löytyneestä lauseesta tuli kevään aikana oma mantrani: ”Luota prosessiin – älä lopputulokseen.”
Kevät kului nopeasti. Toukokuussa olin jo palannut kiireiseen virkatyöhöni, ja ymmärsin entistä paremmin, kuinka haastavaa Mestariluokan suorittaminen olisi ollut päivätyön ohessa.

Kurssin päätteeksi jokainen opiskelija esitteli oman maalaussarjansa. Oli avartavaa ja liikuttavaa nähdä valmiit teokset sekä kuulla jokaisen ainutlaatuisesta matkasta kevään aikana. Lopuksi saimme juhlallisesti todistukset suoritetusta Mestariluokasta. Oli erityinen kunnia olla mukana Suomen ensimmäisellä kylmävaha-öljymaalauksen Mestariluokalla.

Kurssin päätteeksi ripustimme yhteisen lopputyönäyttelyn Auroratalon käytävägalleriaan. Tämä näyttely oli vasta alkua, sillä Kollektiivi Stratumin näyttelyitä on luvassa lisää tulevan vuoden aikana.