Ensikertalaisena vuosinäyttelyssä

Teksti: Esa Järvinen

Intoa, jännitystä ja iloa

Päätän heti tehdä vuosinäyttelyä varten kolmen maalauksen sarjan.
Tietysti siinä toivossa, että kaikki menisivät läpi, koska teokseni ovat
pienehköjä. Vain yksi taulu isossa kokonaisuudessa voisi näyttää melko
orvolta.

Espoo Artin vuosinäyttely on tällä kertaa erityisen hohdokas juhlavuoden
vuoksi. Itselleni näyttely on, jos mahdollista, vieläkin merkityksellisempi
ensikertalaisena, vasta viime syksynä seuraan hyväksyttynä.
Vaikka olen tehnyt kuvataidetta yli viisikymmentä vuotta, puitteet
Kaapelitehtaalla ja siellä odotettavissa oleva yleisömäärä on aivan muuta
kuin mihin olen tottunut. Siksi ei ole ihme, että olen kenties liiankin innostunut tekemään työt
näyttelyä varten – jopa valmiiksi ennen tietoa siitä, milloin
ilmoittautuminen alkaa.

Koska teen pääosin tiukan geometrisiä sommitelmia, sellaisia teen
nytkin. Ensi kertaa teen työt sarjana. Muotokieli on tietoisen niukka,
kuva lähtee pelkistetysti neliöstä laajenemaan vasemmalta oikealle.
Värien valinta on vaikeinta: niiden on soinnuttava yhteen ja samalla
kaikkien kolmen työn värimaailman on liittyvä uskottavasti toisiinsa.
Sovittelu vaatii osittain uudelleen maalaamista, mutta kun intoa riittää,
sarja valmistuu reilussa viikossa.

Pakattuina hyvissä ajoin

Nimien keksiminen on usein hankalaa, tällä kertaa ei. Teoksen perusidea
antaa heti vihjeen. Kehykset hankin valmiina tavaratalosta. Niitä käytän,
koska ne sopivat maalauksiini hyvin. Paspis on hiukan kapea, mutta sen
voi ottaa etukäteen huomioon.

Käy niin, että maalaukseni ovat laputettuina ja kuplamuoviin pakattuina
odottamassa Kaapelille vientiä melkein kuukausi ennen h-hetkeä. Sitten
iskee pieni epävarmuus: ovatko työt sittenkään tarpeeksi hyviä, olisiko sittenkin pitänyt ottaa vanhempia, erillisiä töitä. Maltan kuitenkin olla repimättä pakkauksia auki.

Ilmoittautumisen yhteydessä käy ilmi, että tarvitaan vielä ”statement”.
Itselleni outo termi tarkoittaa tiivistä esittelyä ja siihen löytyy helposti
malleja. Statement syntyy pienen harjoittelun jälkeen kipuilematta.
Kuvakin vaaditaan. Tyydyn kännykällä otettuun selfieen, josta lienen
tunnistettavissa. Lähetän tekstin ja kuvan, onneksi kelpaavat.

Valvonta askarruttaa

Mikä voisi tai pitäisi olla järkevä hinta maalauksille? Hinnoittelu on
tuskallista, koska en ole myynyt ensimmäistäkään työtäni. Olen antanut
niitä vuosien mittaan sinne sun tänne. En muista montako, monta.
Hölmöä tietysti, omalle tekemiselle pitäisi antaa arvoa, tykötarpeetkin
maksavat.

Osallistumiseen kuuluvat myös valvontavuorot. Missään ei ilmoiteta,
montako neljän tunnin vuoroa kunkin tulisi ottaa. Katselen taulukosta,
että monet ovat varanneet kaksi, merkitsen varmuuden vuoksi itselleni
kolme iltapäivävuoroa arkipäiville.

Valvojien ohjeet näyttävät ensisilmäyksellä lähes ylivoimaisilta toteuttaa.
Varmaan todellisuus on aivan muuta ja valvojiahan on aina paikalla kaksi,
parhaimmillaan neljä. Kokeneet auttanevat, jos ja kun tulee pulmia.

Sisuksissa kuplii kun kuljetan töitäni Kaapelitehtaalle. Jälleen hiipii
epäilys: kehtaako näitä viedä ihmisen ilmoille. Tiedän hyvin, että
perääntyminen on enää mahdotonta, noloa. Entä voisinko sanoa, että
sarjani on hartaasti mietitty kokonaisuus, jota ei saa rikkoa eli joko
kokonaan esille tai ei ollenkaan. En sentään uskalla möläyttää moista.
Töiden vastaanotossa on täysi hulina jo ennen kymmentä, ei ihme.

Kuulemma yli puolet Espoo Artin jäsenistä (177) on tuomassa näyttelyyn
tuotoksiaan. Ilmoittautuminen sujuu näpsäkästi, kun minulla ei ole
tarjolla mitään CV:n kaltaista. Miksi olisikaan, ”mainetekoni” taiteilijana
ovat vuosikymmenien takaa pohjoisessa ja vain haalenneina
muistikuvina tallessa.

Koko sarja esillä

Nyt saa riittää, että tauluni jäävät Puristamon seinustalle muiden
joukossa odottamaan arviointia ja ripustamista, saamaan paikkansa.
Avajaispäivänä on jännitystä ilmassa aamusta alkaen. Riennämme
puolison kanssa Puristamolle liiankin aikaisin. Pääsemme livahtamaan
sisälle puoli tuntia ennen ovien avautumista.

Yllätys on enemmän kuin iloinen. Tauluni ovat sarjana esillä heti
sisäänkäynnin vieressä. Parempaa paikka niille ei olisi voinut toivoa.
Lähettämäni ”statement” vielä puuttuu alkuhässäkässä, mutta tullee
piakkoin.

Ehdin hyvin kiertelemään näyttelyssä ennen kuin sali on täynnään väkeä
ja äänten sekamelskaa. Kuuntelen avajaispuheet ja pari musiikkiesitystä.
Koska en erityisemmin nauti tungoksessa pujottelusta, lähdemme pian
tyytyväisinä kotiin. Palaan jo huomenissa ensimmäiselle
valvontavuorolleni.

Niin kuin odottaa voi, juhlanäyttelykokonaisuus on – ei vain omasta
mielestäni – laadukkaan moni-ilmeinen ja värikäs. Värikäs kuin kesäinen
niitty, jossa kaikki kukat saavat kukkia, ylpeinä olemassaolostaan.